' k a u p p a l a . n e t
 
Kauppala 2006
Ohjelma
Taiteilijat
Yhteystiedot
 
På svenska
Köping
 
Kauppala 2010

Amateurin biokänni  

Teuri Haarla

Lauantaina 9. 9. klo. 15.00

Siltamäen Uimahalli ja Siltamäen ostoskeskus.

Osoite: Jousimiehentie 3
Perille pääsee mukavasti busssilla kauempaakin.
Bussit: 70, 70T, 70V

Kiitos Markus Thome ja Urheiluhallit Oy




AMATEURIN BIOKÄNNI
Sukellus-tapahtuma Helsingin Siltamäen uimahallissa



ETSIKÄÄ TEKIN OMA AMMONNE!

Mutta ensimmäisestä lauseesta lähtien kaikki on väärin sanottu, sillä ei voi sanoa: ”Etsikää tekin oma ammonne”, koska kokemuksen mukaan, Ammo ei ole pyydystettävissä, ja kuitenkin se on se, mitä aina eniten kaivataan, tai ainakin Amateuri on kaivannut ja kaivanut.

Oikeampaa olisi sanoa, että “antakaa tekin Ammon löytää teidät, antakaa tekin oman Ammonne löytää teidän . . . idän idut, sillä siitä, siittä, säkin ehkä pidät.”
Näinhän tämä on jo vähän parempi, mutta nyt, asiallisesti sanottuna:
haluaisin edes yrittää näyttää teille, kuten näyttäisin omille tyttärilleni,
“mitä isä teki silloin kun hätä oli suurin”,
kaiken naurettavuuden ja säälittävyyden uhallakin, kuinka . .







OMA SALLITTU HULLUUS ON ERHE JOKA PARANTAA JA LUO
KAMMOSTA AMMON, AMMOSTA ARMON , ARMOSTA TARMON.





40 lankkua/ 10 tuntia / n. 1200kg / 2006

Mutta mitä järkeä Teidän olisi sukeltaa niin pitkälle kuin jaksaa?
Mitä se Teillä mihinkään liittyy? Kun taas tässä Amateurin tapauksessa sukellus liittyy “ammon aukkoisen ja auvoisen olotilan saapumiseen”, siihen, joka tunnistettavasti alkoi seitsemäntoista-vuotiaana, järkyttävien iskujen voimasta . . .ja on nyt jatkunut, enemmän tai vähemmän huojuen ja horjuen, kolmekymmentä neljä vuotta ,vuotanut. . .

Ensin pidin sitä pelottavana mielen häiriönä, ja se piti kokonaan torjua, ehkä seitsemäksi vuodeksi. Sitten elämä uudestaan ajoi minut epätoivoon, ja jouduin uudestaan” kääntymään sen puoleen, sen kammottavuudesta huolimatta”.
Enkä silloin vuonna 1981, “tiennyt” mikä se oli, tajusin vain, että se helpottaa.

Siinä umpikujassa ainoa todellinen sisäinen vaihtoehto, kun kaikki ulkoiset ja sosiaaliset pakotiet ja mahdollisuudet tuntuivat olevan suljettuja.

Se oli jonkinlainen huumaus, itkun mahdollistava helpotus, joka tuli yksitoista kilometriä pitkillä, hitailla kävelylenkeillä metsäteillä, joilla
“tuijotin horisonttiin valpaana kuin jänis, jota vaani lonkassa muriseva peto”.
(saatoin kuulla jäykkien lonkkanivelien rutinan.)
Kummallinen puuskuttava hengitys saapui aina sen valpastumisen myötä,
ja usein “kuuden kilometrin jälkeen silmät tuntuivat oudosti puhdistuvan ” , ja alkoi tulla ruumiista kummallisia tahattomia purkauksia, sätkyjä, ravistelukohtauksia, venytyskohtauksia, siis kouristelua, vääntyilyä ja puuskutusta. . . Ja silloin aloin nähdä vasta todella ja tuntea itseäni – ja kaikkea muutakin. Silloin näin ja tunsin kuinka ruumiini oli “romahtaneen , neuroottisen minuuteni fyysinen manifestaatio” . . .

Helpotuksen huumausta aloin nimittää “biokänniksi”, sillä: ” minun teki mieleni ryypätä epätoivooni ja masennukseeni, mutta en voinut . . . toistaa isäni kohtaloa”. Enkä voinut ottaa mitään muitakaan aineita, koska (40-vuotiaana) kuolevalle isälle olin silloin jo, kauan sitten luvannut.

“Bio-känni” on, tiivistäen, fyysisten ja psyykkisten jätteiden käsittelyjärjestelmä,
jonka operoiva suunnittelija on “hetken tahaton”.

Mutta retkistä seurannut autuas tila, omituisesti seuraavana aamuna, oli vaihtunut hirvittävään huonouden ja syyllisyyden tuntoon, joka ahdisti, enkä keksinyt muuta kuin lähteä taas metsään puuskuttamaan, tuijottamaan ja hiipimään lisää.
Enkä silloin vielä ymmärtänyt, että sehän olikin “biokännikrapula”,
jossa itsen varjo, eli ego, minä pötkylä paljastuin . . .
nähtäväksi ja haisteltavaksi tällä hirvittävällä tavalla.

“Biokänni” on itse keksitty, naurettava nimi, mutta nyt löysin vanhan suomalaisen sanan, tämän “ammon”. Ammon avautuminen on biokänniä:
“Muistimullan madonkolokirkon ammoisuus . . . kutsuu saapuvaa
valkojuurien rihmastoja . . . onttouttaan outoudella (uudella udellen) täyttämään . . “

No, jatkan: tajusin, olin oppinut, kuinka lumouksen huumauksen helpotuksen ja liikutuksen tilaan saattoi päästä: ammo saatiin, jos kesti tyhjiön kammon.
Kammoa syntyi vuosia, tarkoitan vuosikymmeniä ja vieläkin, mutta näistä kokemuksista kuitenkin kehittyi vahva motiivi selvittää pelkojeni pimeät syyt. Niiden syiden selvittely ja poisto oli hidasta ja työlästä puuhaa, ja elämä, siinä samalla, kolhi koko ajan matkalla lisää. . . Ehkä olenkin hullu, eihän hullu voi sitä itse tietää . . . no, en välitä, sillä ammo on jatkunut . . .ammo jatkuessaan on alkanut vuotaa jotakin armoa, ja siitä, tästä pakosta kehittyy tarmoa, ja Tarmo sitten sanoo, että “Jotakin täytyy tapahtua”, joku purkaus, joku teko, vähän niinkuin Dostojevskin henkilöillä, jotka ajautuvat rikoksen tekoon, samalla tavoin, joku teko, teos, taidetta muistuttava teko täytyy tehdä. Se on se, joka tuo sovituksen, ja on riittävä korvaus . . .
kuulemisen kautta, auttava, saatu.
Ja nyt haluaisin edes yrittää näyttää teille, tämän kaiken alkuna vallitsevan “ammon”, sillä en usko enää . . . ja olen kyllästynyt näyttämään aina vaan näitä ammosta seuranneita jätteitä, eli ns. taideteoksia, tyhjiä symboleja jotka nekin vasta kertovat jotain, kun läsnäolo, säilyttää niihin yhteytensä.

Siis molempia tarjotaan. Mutta silti on mitä todennäköisintä, että “ammoa” ei silti kukaan huomaa. Ehkä se ei suostu siihen. Ja näin me näemme vain keski-ikäisen, keskinkertaisen Teurin, “tuon ruskean kiiltävän pötkylän”, joka omine somine mahalihaksineen plumpsahtaa veteen, kuin “sammakko vanhaan lampeen,
ja kuullaan vain veden ääni” (Bashon vanhaa runoa mukaillen), kun outona kilvoitteluna ego ei mistään urheiluvoitosta paisukaan, ei lujitu, vaan hapertuu ja hapettuu vielä entisestäänkin lisää, se häipyy, hiipuu, se melkein kuolee . . .

SIIS MISTÄ VOISIN LÖYTÄÄ ITSELLENI TYÖN
JOKA SALLISI BIOKKÄNNIN AMMON VALLITSEMISEN?

1975 olin lukenut A Watts:in ZEN-kirjasta että munkit käyttivät yksinkertaisia maatöitä mietiskelyharjoituksina. Minäkin haluaisin sellaisen työn.

Näin tässä henki . . . lössössä kehittyi ,vuosikymmenien kuluessa, tämä


BIOKÄNNITYÖN HUMALAINEN NÄYTELMÄ, JOKA VALITSI AMATEURIN

Uusimpana työnä onkin tullut (2005) – matomaatumapeltoa seuraten – METSÄTYÖ, isolla moottorisahalla. Terän pituus 63 senttiä! Sahaan lankkuja,
pitkin halki poikki, metsässä. Se vahvistaa biokänniä. Ei ainakaan pilaa sitä.

Ja nyt tämä PITUUSSUKELLUS (joka sekin ennustamattomasti alkoi 1997),
jonka äärimmäistä rajaa vasten hengityksessä tapahtuva ammon tila “mitataan” .

Muistimullan ja kehon lihan hapettumisen leijuvan pyörryttävä mittari metreinä minullekin kertoo, kuinka ammon kammoinen ja auvoinen olotila Amateurissa jaksaa:
äärimmäistä olemisen rajaa vasten, hapen puutteessa, ammo haastetaan olemiseen lihassa.

Sukellus tekona on jonkinlainen tahdottu ja aiottu rekonstruktio, ja siten –esityksenä- “epäpuhdas - siis tahdottu - tahaton”, mutta kun tiedämme, että ammo ei tottele tahtoa ja sen “järki” on ihmisjärjen ulottumattomissa, ammoa ei voida pyydystää, vielä vähemmän toisille lautasella tarjota, jokaisen täytyy antautua sille itse, ja nyt voi vasta sanoa:
“Etsikää tekin oma Ammonne, älkääkä tehkö niitä hulluja tekoja, joita minä Teuri Amateuri teen, vaan tehkää niinkuin minä sanon!”

Sillä hetken tahaton on suojakirkko lihassa, mutta . . . ilman tietoisuutta, henkirikoksetkin tapahtuvat hetken tahattoman vallassa . . .
Tässä on omat vaaransa. . . Niinpä meillä on kulttuurimme, joka suosii minää ja varsinkin “yliminää” (vihaan näitä termejä), joka murskaa ja tappaa hetken . . .
ylitse liitävän, vuotavan kukan “totaalikoneistollaan!”.
Ja “Itse”, tai “Sielu”, kuitenkin Innoituksen Lähde kuivuu ja kuihtuu. (ja hänen madsterin äänensä alkaa jo vavista) : “Ja tahattomuus nähdään vain pahuutena, eksymisenä, vähintäinkin ajan haaskuuna joutavuuksiin” . . .

Tärkeä on siis ”TIEDOSTAMINEN JOKA SALLII ERHEEN OLEMISEN”.
(Turha ehkä sanoakaan: Mutaatio, uusi laji evoluutiossa, on virheen seuraus.)
SIIS SALLII OMAN SIEVÄN HULLUUDEN TAPAHTUMISEN.

Yliminän vahtiva silmä ei ehkä sulkeudu, mutta se . . . oppii ja antaa tapahtua, sillä yliminä, kuin vartija, ymmärtää, että hänen työnsä ja koko elämänsä on tylsää, kurjaa, ankeaa ja ilotonta, ja se vain kasvattaa puutteen tunnetta.


Ja kuka osaisi sanoa, että vainko kohtalon iskujen kautta yliminä tulee ymmärtämään, että hän itse on luonut tämän tottelemisesta aiheutuneen, ahdistavan ja masentavan kaaoksen . . . mielen tilaan, joka joskus lapsena ehkä on ollut niin avara, kunnes aikuisten täytyi täyttää se . . . kaikella vanhalla tavaralla.

Eikä taiteellakaan ole merkitystä ilman yhteyttä alkuperän ammoon.
Mutta toisaalta ammon avoimessa ei taidettakaan oikeastaan enää tarvita,
sillä siinä kaikki on niin ihmeellistä muutenkin. Taide on kyllä kiinnostavaa, mutta vielä kiinnostavampaa on se , mistä taidekin tulee.

Ammon prosessin avara aukkoisuus päästää nimittäin ulos kaikkea muutakin hyvää, sellaista, mitä vielä enemmän ihminen, tuntuu niin kovasti, tässä elämässä tarvitsevan.
Ja tästä sekin varmaan johtuu, että Amateuri Ammon Todistaja , tekeekin vain surkeaa amatööri-taidetta. Nyt sekin on selitetty! . . . sillä tämänkään tapahtuman tarkoitus ei ole tuottaa taide -elämyksiä, jotka soisivat itse-unohduksen lohdun, vaan päinvaistoin . . . yllyttää muitakin lähestymään ahdasta-kaulaista omaa
“matoporttiaan” elämässään.

Nämä väitteet ovat rohkeita ja kovia, mutta ne kehdataan esittää,
koska tämän kolmekymmen-vuotisen sottaisen sodan jälkeen,
jopa ilman toisen ihmisen rakkautta . . . Ammo on auttanut silloinkin.

Niinpä Vastaus Kaikkeen on Ammo. Ja siinä saattaakin tapahtua että

JUU-RISTO JEE-SUKSILLAAN
LIUKUU SISÄÄN
MUISTIMULLAN MUSTAAN ULLAAN.
ON

PASKANUKEN HUMUSHYPPY


SUKELLUS








NÄIN SE . . . SISÄINEN SANKARI TREENAA
OMALLA RASKAALLA KAKKAPOIKAPAINOLLAAN.

. . . AND A SHITDOG SAYS: “OH GOD
GOOD FOOD OUT OF SH . . . IT !


AMATEURIN ALIN KOHTA ON
KAKKAPOIKA, KULTALUSIKKA SUUSSA
YLENVOINNIN RIKKAAN RIKKA, PASKANUKKE
LÖYSIN PORTTI JONKA LÖYSIN

NÄIN ME VALMISTAMME LYIJYSTÄ KULTAA , TAI
MENNEISYYDEN PAINOLASTISTA MUISTIMULLAN MUHEVAA SIJAA

MUTTA ENSIN PITI LÖYTÄÄ SE HARMAA RASKAS LYIJY
SYNTI JA PASKA JA SITTEN SIETÄÄ SITÄ KAUAN, KAUAN.

34 VUOTTA ON SIITÄ, KUN SE PASKA ENSI KERRAN
PAMAHTI SILMILLENI. AUTUUS JA PASKA YHTÄ AIKAA
TAI PERÄKKÄIN, MUTTA YHDESSÄ, EROTTAMATTOMASTI.

HULLUUS EI OLEKAAN TAUTI. HULLUUS ON SE LÄÄKE,
JÄRKEÄKIN JÄRKEVÄMPI ON TAHATON
- NÄHTYNÄ - SALLITTU HULLUUS.
NEUROOSI NÄKYY, KAIKKI LÄPI NÄKYY.
YLIMINÄN KATON LÄVITSE,
MUISTIMULLAN RUUMIS, ALAS LASKETTIIN.
SIITÄ NOUSI HETKEN KUKAN NÄKÖTORNI,
HULLUUTEENSA HUKKUVAN AINOA OLJEN KORSI.

KUOLEMAN HILJAINEN TIETÄJÄ SAA AINON .
KUN SE KOSI, MÄ SEKOSIN




BIOKÄNNITYÖN HUMALAINEN NÄYTELMÄ

AMATEURIN AAMUKIRJOITUKSIA

TAIVAAN TAPIN HAPPIPAPIN

MAPISTA NAPISTA NAPISTEN

PUDONNEITA IRTOLEHTIÄ

MUISTIN PANOHETKIÄ

ALLA AHMII AMATEURI


Sielullisenkin hädän, ja tarpeiden tähden, mitä kiireisinkin työ, täytyy keskeyttää.

Sielullinen ulostaminen tapahtuu myös yksin. Vähintään nyt kerran päivässä.

Hyvä kysymys: kuinka kauan sielu voi hätäänsä pidättää?

Yleisesti luullaan – siltä näyttää, ettei sillä ole tarvetta
käydä vessassa tyhjentymässä ja hiljentymässä milloinkaan.

Mikä se sellainen sielu on ? Ja minkälaisessa ruumiissa se oikein asuu?

Hyvä kysymys: mitä on sielun elämä? Onko sitä?
Hyvä kysymys, hei , mikä on sielu. Ja mikä on minä?
Entäs sitten yliminä? Itse? Ja ne kaikki muut?


Biokännityössään Amateuri – hän joka ei halua kenellekään hävitä,
mutta ei myöskään ketään voittaa – siis vertaansa vailla oleva, verraton,
Amateuri biokänniduunissaan etsii töitä, joissa sielun aineen vaihdunta,
ainakin osittain, voisi jatkua, rationaalisen rajoittavasta hyötyajattelusta huolimatta.


Kaiken alkuna – tietenkin jotkut omat nuoruuden oudot mutta keskeisen tärkeät hullaantumisen kokemukset (ks. kesä 1972, Amateurin nuoruuden kokemus, biokännin hylätty kulmakivi.) . . . siis omat kokemukset, mutta myös pikkuinen lause, tietoa tahi ei, kuitenkin se lause (Allan Wattsin Zen-kirjasta vuonna 1975), jossa suurin piirtein sanottiin, että “munkit käyttivät tavallisia töitä - siis puutarhan hoitoa, halonhakkuuta, rakennus- ja taloustöitä – mietiskelyharjoituksina.

Raskaan ja tylsän työn monotonia, sehän sopii
mietiskelytarkoituksiin, mainittavan mainiosti.


 


Mutta, mmietiskelyn pitäisi olla myös spontaania, tahatonta,
sielusta tai itsestä itsestään syntyvää, sillä mikään kaava ei voi johtaa . . .
vapauden avarille kentille. Näin pähkäiltiin – myös Krishnamurtista vaikuttuneina.

Elämä asetti harhailunsa – epäilyn – mutta lopultakin se, mitä nuorena haluttiin,
se vei voiton. Ja näin kauan on kestänyt vakuuttua siitä, että tämä todella toimii.
Niin myötä kuin vastamäessä, kokeita on tehty – vakakvasti – nyt hei, tasan,
kohta 34 vuotta!

Poika, onneton, isänsä menettänyt ja muutenkin, kyseli eteen avautuvalta maailmalta, kuinka tästä voisi saada sen mitä tahtoo? Onko se edes oikeasti mahdolista?
Vai ovatko sanat vain tyhjiä lupauksia, pelkkää toivetta ja haaveilua?
Mikä on totuus – koettuna, tai rakkaus – ei pelkkinä sanoina?

Kielihän oli jo hajalla, jauhettu loppuun, kaikki hyvä, siitäkin myyty,
valjastettu ja . . . jauhettu loppuun.
Jäljellä vain aikuisten sairas ja neuroottinen,
ns. “kulttuuri”, merkkien merkityksetön pöly ja jauhe.
Pelkkää silppua ja puppua oli tullut kielestäkin,
sillä kuten P. Linkola oli biologina huomannut: kaikesta mihin ihminen koskee . . .
niinkuin jyrsijä, rotta, ihminen, sillppuaa paskaksi kaiken mihin . . . koskee. . .

Mutta olisiko elämä metsissä mahdollinen nykyäänkin, Henry Thoreaun lailla?
Jo sataviisikymmentä vuotta sitten . . . ja yhä siitä painetaan uusia painoksia.

Mutta minähän olin . . . looseri, lahjakas ehkä, (vähän edes!) mutta koulunsa keskeyttänyt epätoivoinen neurootikko, systeemin vihaaja, kukkaishippi, aidon rakkauden kerjäläinen, joka sanoi jyrkän ein kaikille miedoillekin huumeille.
No, nämä mainitut vaivat, plus vakava sosiaaliinen työrajoitteisuus ja kaikki paternaalinen auktoriteettiviha ja kammo . . . eivät mitkään näistä . . .
estäneet minua yrittämästä: “Etsin vain saasteetonta seutua, jotakin paikkaa,
jota voisi – olemattomin taidoin – viljellä.”

Ja sain tyttöystävänkin – hänet joka piti kaupungista – houkuteltua mukaan.
Me epäonnistuimme. Elämä Pohjois-Karjalan takamailla, suopellon ja mustan Malolammen rannalla ei sujunnutkaan niin auvoisen jouhevasti kuin oli haaveiltu.
Kipin kapin kimpsuinemme , muka hauskasti sanottu, tulimme takaisin sähköllä valaistun päään kaupungin yksiöön.

Jo koulussa olin hyvä kaatuja, kuten turhapuro-liriloiri.
Ehkä tämä, judossa opittu, on ollut elämäni aina eteenpäin vievä voima.

Mutta tässä ollaan. Ja sota on ohi. Olen viisikymmmentä yksi.
Mutta sotahan voi syttyä milloin tahansa. Niinkuin syttyykin.
Mutta ei nyt. Ei koskaan nyt. Sotaa valmistellaan.
Sitten se vääjäämäättä tulee. Mutta hetki, valmistelleeko se tuloaan?




Yhtäkkkiä se vain on. Ei muuta. Ei tulevaa, ei vanhaa.

Mikä hetki oikein on? Ei se ole abstraktio.

Sekunnin siemen luoti, luotu.
Luoteen luota pohjan kautta tuotu,
koittanut kuolon kuolasta,
kiellen kiellon, koillisen koi . . .
itää itä isän.
Iäti äidin, sen “idin”, sisänisän.

Mitä pitää idän itu sisällään?

Ei mitään, länteen itään, kaikki se vaahto juurineen pursuaa ulos.

Täyttää nämä juoksuhautojen huokeat muistimullan, rivien, muruvälit,
vaahdollaan . . . armovaahdollaan. Nyt se sekoaa.
Vaipuu vaipuu . . . sinne, mikä sen elossa pitää.

Itkuisin silmin ikuinen hetket halki turvottaa.

Pakahtuu luodin siemen, rinnassa sydän, siellä pimeässä eteisessä kerran . . . madonkolokirkon nurkalla suudeltiin, ensiluokkaiset ekaluokkkalaiset,
voi Anne, ja sun mustat ja suuret kostuneet silmät.
Naamasi maan ihmeen mustat aukiot.
Vain sinuun sulautua tahdon. Ja niin tapahtui.
Niin melkein nytkin, mutta . . . se meni jo pois.

Olen aivan tavalllinen. Arjen harmaa naaras, jota joskus, tällä tunkiolla,
minän hautakummula, kiekuen, pyhän kirjava kukko panee.

Taivaan tapillaan happipappi . . . parastaan panee . . . astuu
alas tuonelaan, minän hapertuvaan hapettuvaan (ha-pettu-vaan) tupaan
hataraan . . . harhojen majaan, muistimultaan
juuri valkoinen, vuodattaa Otavan, omaksi ottavan aidon
armaan harmaan siemen maidon.

Pumppuun tuleva siemenvesi. Sinä olet se.



Tässä onkin kaikki taas, mitä tästä hitaasta ja nopeasta palamisesta
on tänään jääänyt jäljelle järki, kadonneen järjen jälki, astuttu poljettu,
valtava saappaan, ei! . . . paljaan jalan jaloin kuva . . . järjen pohja mudassa, muudan.


 

Tänään on se päivä, isä saa mahaansa kauan kaipaamansa, absoluuttisen viinajärven.

Kohta velloo sinunkin mahassasi Spiritus Fortiksen absoluuttinen hengen vahvistus.

Siis isän patsaan kahtia sahaaminen, tänään, kun minut . . . taas astuttiin.

Portaita laskeutui alaston . . . tähän alakertaan.

Subiectum humilis, humus humanumin . . . Oxygenium Felix.

Järjen matadori antautui. Ox-Genius-Felix, In Spi Ratio.

Oh! . . . härän punainen liha rynni sisään . . .
tämän ahtaan pään kaupungin kaduille.

Ja kansa, väki, solukansa, harmaa aivosolukansa . . .
oli kauhuissaan, iiH! Ihanaa! Kauheaa!

Sun katsees sees . . . morsion kammion . . . on kammo . . . Sammon sammion.


Tyttö tuli ja meni pois.

Sulo-olo, sanaton, jatkuu silti sen siltti . . . silleen siltti kiltti, piltin kiltti
hameen hamu, hämeen hämy, sanaton, jatkuu se jatkuu, täyttää tän
maailman laajimman avarimman avoimimman vimman läpipaskasäiliön.

Muistimullan pimeä yö, sanaton, valkojuuren paalujuuren.
Näin me astumme ylhäältä valuvan liiton veren kiertoon.

Se veri ei kierräkään vain tässä ruumiissa, voi itku,
vertikaalin kaalin pyörrytys ryöpytys.

Taivaan tähtiradiosta lähetys lähtee, ilmoitus on sielun verta, sieltä se tulee, tässä ruumiissa, sen sielussa tekee lenkin ja palaa tikkaita taivaan tappia takaisin.

Siellä ovat taivaassa sielun verta puhidstavat keuhkot.

Ihiminen on vain pieni rakkula, sotkuinen silmukka,
jonka läpi taivaan maidon harmaa armas sielun veri syöksyy.

Siksi pieni ihminen (Homunculus Acer) pakahtuu rakastuu rakko,
autuuden rakko, Aodi, halkeaa, ja sisällön malto vuotaa ulos.

Koska kaikki tämä ei mahdu mihinkään, vuodatettu ylitse vuotaa.


 


Kauhea vaahto, jota ei onneksi näy, se kiehuu sielun sisällä, sitä pursuaa nenästä, korvista, kaikista ruumiin aukoista sihisten hiilihappoinen savuava jää.

Kuuma kylmä täyttää, ja se huutaa, siksi se huutaa:
se on täytetty! On liitetty! On kytketty!

Tältä se tuntuu, tulla ylitäyteen pumpatuksi armas barbaraksi. Parrakas barbara, kumibarbaari sai lahjan saatana. Ja mitä se sillä langennut enkeli tekee?

Voi saatana, sehän puhdistuu, siksi vaahto, aineet reagoivat keskenään, ja myrkyt muistimullan ruumiissa kuumentuvat. Siksi tämä vaahto, kuten saastaisen rannalla sannalla levä ja vaahto, paiskotun vatkatun laineen ainevaahto, hajonnut valkuainen, ammoniakki, ja typpi, kauhea fosforikuorma. Liikaa ravinteita, liian vähän toimintaa depressiivisen ahdistuksen tukahtunut pommi yskös, paha pala kurkussa.

Voi! . . . tuota sielu-parkaa, sehän melkein tukehtui! Se ei saa ilmaa!
Siksi sen täytyy sukeltaa viimeiseen rajaan asti, että se kokisi tajuaisi sen,
että . . . se ei saanut ilmaa. Melkein kuoli, kuristui, sininen.

Mutta nyt, oh, sielu poika pikkuinen parka orpo, nyt sen henki kulkee.
Yhteyttäminen, yhtyminen, metabolismi, aineen – sielun aineen – vaihdunta
. . . on armo. Muuta armoa ei olekaan.

Liiton arkki, arjen Aa nelonen, on kytkeytyminen . . . taivaan radiuksella radio stereo enkeleiden lähetykseen, kaikkien niiden suotuisien suodattavien suojaavien filttereiden läpi, sun reittäs pitkin mä taivaaseen kiipesin! Kiitos sinulle lihallinen allani Nainen, että suostuit näihin yhtymisiin. Katso nyt tyttö ja nainen, ajallinen aikuinen, Sekuntin Tyttö, mitä impi ilman sait partauroos aikaan. Piuhat kytkettiin. Tämä ei ole unta. Jos tämä on unta, on tuo tiskipöytä tuossa pelkkää deliriumia, ja ehkä se onkin. Tämä on totuus. Tämä on rakkaus, kytketty. Yhtyneenä kaikki. Itkuinen ihana aivan kaikki. Ei ego kirjoita näitä lasuseita. Miten se osaisi? Tämä ei ole minä. Tämä on hetki. Hetken varsinainen kuka kukassaan. Se yhtyy. Sielun pavunvarsi, tikkaanpuola, ei ole mätä johto puolan . . . kuolon kuolan . . . niemimaa .

Äidin kielen kastemadonna, sinä nuolit minut. Minä kuolin. Nuolesi, ei, isän nuoli tappoi pojan äidin syliin, syljen syliin. Tämä on hyvää puhetta. Hullu totuus. Mitä muuta totuus voisi olla, kaikkeuden hulluus. Hullu päivä, kirkas, kirkuva astuva!

Kastuva, kuvamullan musta tupa, enkelin juurikarvaisia harhaisia vieraita täynnä.

Savutuvan juhlat, harsot, häät, sä läpi pään näät, eläköön muistimullan musta filtteri, vihdoinkin susta, kautta juuren kaukoputken, valokuidun, kasvin valoliittimen kautta sinne asti . . . mä, läpi pääni nään.

Näin on nyt avara lääni, tuli, tullut läpi pääni. Aina alas salamaan salama. Laskeuduit alaston tänne, sinä siivooja, tehokas nopea, minussa, miten sanoisin isi, sano se, mikään ei riitä. Onko tällaista koskaan tapahtunut ennen?



Ei ole. Mitään ei ole tapahtunut koskaan ennen. Sä olet hirveä. Eksä ikinä lopeta? Eksä ikinä edes pese sitä, ja taas kaikki lika, valo, paska, aurinko, esteettä kaikki risukasan aurinkoisen harhan majaan läpi pään vuotavan katon, ihokarvojen kautta kaikki kihisee, vaahdotus, pesupäivä, saasta kiehuu ja poistuu. Oxygenium Felix!

Härkä, Jorma, sä oot Nero, hirvee nero, mä en kestä, jorma! Lopeta! Ja nero on nero, koska tuhkaks poltti rappiovallan pään kivettyneen kaupungin. Hulluuskohtaus. Kauhea teko. Ei tiennyt mitä teki!

Mutta mullan liha voittaa aina. Sillä vain sitä yljät tuolla . . .
eivät voi lakata himoitsemasta, ihmisen varjoa mustaa.

Jumalan pojat parastaan, parhaillaan allaan panevat, parastaan allaan.

Märän läntin muistiin panot. Neuroopan kartta lakanassa.

Lakastuneesta, mutta geometrisesti täydellisestä kukasta
vuotaa . . . rakkaus, totuus, tähän multaan siemen.

Hei, katsokaa, kuulkaa, näin voidaankin vielä, puhdistaa suuret sanat.
Sekoittamalla, kompostoimalla näytelmän pelle-valontuojat,
oman paskan ja saastan kanssa.

Minän hautakumpu. Maan rinta, hyvin palanut tunkio,
sitä ne jumalan villit pojat tahtovat imeä, juoda ja luoda.

Näin me rakasta, minän hautakumpua hoidamme.

Koko ajan kuoleva minä! Voiton kukkula! Tulkaa pojat tänne!

Missä olin? Mitä tapahtui? Ehkä avaruusaluksella , toisella planeetalla.

Amateuri, se kahdeksas Veli – Heikki, Ismaro Haarla,
joka jäi . . . Impivaaran korpikuusta kuulemaan.

Sulo-olo, kolo, sanaton, jatkuu . . . kuu, kerrankin yöllä, mela halkaisi täysikuun.
Ja se hiljaa pintaa pitkin liukui ja ui, sukelsi sisään, äidin nisään .

Ja sieltä vielä sydän yön eteisestä sisään idän isään. Lisää sään isää.

Ammokammion Sammon sammio. Pumpun siemenvesi.
Pisaramahassaan absoluttinen kirkas, viinajaärvi, haavan aava.

Ylätasanko, sanko ja sen tanko.

Lantion kulho ja taivaan Samma, morsio-sulhon liiton arkki.

 

Muistimullan Ullan panohetki, nimetön ja Au-rinki.

Jumalainen ja vaivainen maan alainen, menneisyyden laahus lattiaa pyyhkien ,
he alttarille käyvät . . . nyyhkien., nuuhkien, a bien, ich, bindu, hullu, hindu, sanoi siihen Kyllikki rikki ja Maikki. Luhtamaitikka, Nuokkutalvikki. Mitä nämä nyt ovat?

Uusien kukkivien, kivien, raskaiden hetkien nimiä, kompastus kivihetki,
kukkivin kivin. Sano se kivin . . . kukittaa, kukistaa . . . kiva iva kivittää . . .riittää.




Teuri Haarla
 



Takaisin