| PUHUMINEN AUTTAA AINA |
|
PUHUMINEN AUTTAA AINA Kun joku ajaa pyörällä nurin ja saa aivotärähdyksen, hän menee sairaalan päivystykseen ja saa oireen mukaista hoitoa. Kotihoitoon siirrytään tarkat ohjeet mukanaan. Laskettelussa murtuneen käden kanssa mennään lääkäriin. Käsi kuvataan, kipsataan ja kipuun annetaan särkylääkettä. Kysytään vielä onko kotona joku apuna ja kehotetaan ottamaan rauhallisesti. Ehkä lukemaan kirjoja ja katsomaan leffoja, syömään vähän jäätelöäkin. Mielen vammojen kanssa onkin sitten toinen juttu. Avun ja hoidon saaminen voi olla ”Mission Impossible”, mahdoton tehtävä. Olen muutaman kerran ollut tukihenkilönä tai läheisenä viemässä tai saattamassa ystävää, naapuria tai sukulaista psykiatriseen päivystykseen. Ambulanssihenkilökunnan avustamana tai potilaan omasta tahdosta. Parhaassa tapauksessa homma menee niin, että psykiatriseen päivystykseen soiton jälkeen kehottavat tulemaan paikalle. Vastaanotossa tarkistetaan potilaan tiedot, kunto ja lääkitys. Sitten pyydetään siirtymään odotustilaan. Lyhyemmän tai pidemmän odottelun jälkeen potilas haastatellaan, lääkitään ja lähetetään kotiin. Ellei häntä oteta osastolle jatkotutkimuksia ja hoitoa varten. Molemmissa tapauksissa on tuuripeliä saako potilas oireen mukaista hoitoa vai ei. On paljon kiinni saattajan puhelahjoista ja määrätietoisuudesta miten potilaan mielen akuuttiin tai krooniseen vammaan suhtaudutaan. Lähes kaikki hoito on useissa tapauksissa lääkehoitoa. Suomessa syödäänkin kolmannen sukupolven masennuslääkkeitä enemmän kuin koskaan. Kuin myös uni- ja nukahtamislääkkeitä. Juoppuhulluuskohtauksesta selvinnyt ja itse hoitoon hakeutuva, kroonisesti masentunut henkilö passitetaan pelkkä päihdeongelmaleima otsassa kotiin rauhoittavien- ja unilääkkeiden kanssa. Ei puhettakaan jatkokäynneistä, mahdollisesta terapiaan ohjaamisesta saati mistään muustakaan keskustelevasta hoidosta. Tällä hetkellä sama aikuinen on vakavasti masentunut ja alkoholisoitunut lääkeriippuvainen. Kerran saatoin väkivaltaisesti käyttäytyneen teini-ikäisen lääkäriin. Hänellä todettiin akuutti psykoosi ja keskivaikea ahdistus- ja maniatila. Nuori vietiin suljetulle psykiatriselle osastolle. Läheiset huokaisivat helpotuksesta. Vihdoinkin kaikille rakas lapsi saisi tarvitsemaansa apua. Kunnes kolmen päivän kuluttua nuori kotiutettiin ilman terapialähetettä tai muutakaan jatkohoitoa. Hän kävi yhdellä konsultaatiokäynnillä nuorisopsykiatrisella poliklinikalla, jonka jälkeen hoidosta vastaavat tahot eivät olleet enää kiinnostuneita hänen voinnistaan. Kaikki perustui siihen että nuori koki itsensä terveeksi. Kukapa haluaisi tuntea itsensä sairaaksi? Tällä hetkellä sama tyttö, nyt jo nuori aikuinen nainen kärsii vakavista syömis- ja omakuvahäiriöstä. Kuin myös pahoista viha- ja agressiokohtauksista. Korkeasti koulutettu, vaikuttavassa asemassa oleva ystävä on joutunut useamman kerran sairaalaan. Diagnoosina akuutti psykoosi ja skitsofrenia. Ystävän syömät lääkkeet ovat niin vahvoja, että normaalielämä tuntuu niiden kanssa hankalalta. Vaimo onkin muutaman kerran kysynyt voisiko lääkehoidon rinnalle ajatella pitkäaikaista terapiaa. Säännöllisillä käynneillä potilas voisi käydä läpi tunne-elämänsä historiaa ja mikä hienointa tunnistaa mahdollisen alkavan psykoosin oireet ajoissa. Potilas on saanut vaimonsa kanssa vastaukseksi huvittunutta naurua: eihän tämän tason mielensairauksia juttelemalla hoideta. Ystävän läheiset elävät seuraavaa sairaalajaksoa pelätessä ja odotellessa. Ja siltä aika vähän toivoessa. Samaan aikaan eri puolilla maailmaa on tehty useita tutkimuksia, joissa todetaan pitkäaikaisen terapian auttavan vakavasti masentuneita, syömis- ja päihdeongelmallisia, jopa skitsofreniapotilaita. Miksi sitten meillä on niin vaikea saada hoitavilta lääkäreiltä lausuntoa mahdollista terapiahoitoa varten? Tai Kelalta hoitoon vaadittavaa tukea? Neljä viidestä suomalaisesta psykiatrista on kliinisen koulukunnan edustajia. Vain yksi viidestä kannatta potilaan analyyttistä hoitoa. Selkokielellä se tarkoittaa, että 80 % suomalaisista lääkäreistä uskoo lääkehoidon ylivoimaan. Vain 20 % psykiatreista suosii lyhyt- tai pitkäaikaista terapiaa lääkehoidon rinnalla tai jopa sijaan. Riippumatta siitä, että tutkimuksissa on saatu kiistatonta tietoa keskusteluhoidon antamasta hyödystä vaikeastikin sairaan potilaan tervehtymisessä kohti normaalia elämää. Syy lääkäreiden uppiniskaisuuteen löytyy historiasta. Vielä pitkään toisen maailmansodan jälkeen Suomessa oli vallalla psykologinen ihmiskäsitys, joka väitti traumoista ja ahdistuksista puhumisen lisäävän sairauden tunnetta. Tästä seurasi mm. se että sodasta selviytyneet, juuri ja juuri aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret miehet muuttuivat mykiksi, rupesivat ryyppäämään ja hakkaamaan toisiaan. Elleivät joutuneet ”hullujen huoneelle” tai ottaneet itseään sitä ennen hengiltä. Eli kärjistetysti: potilaita hoidettiin mieluummin viinalla ja nyrkeillä, sähköshokeilla ja lobotomialla kuin että heidän kanssaan olisi keskustelemalla terapoitu järkyttäviä sotakokemuksia pois mieltä masentamasta. Tämän koulukunnan ajattelun ja päätelmien jälkiä korjataan niin kauan kun neljä viidestä psykiatrista ei ymmärrä suhtautua potilaaseen psykofyysisenä kokonaisuutena ja tee kaikkensa saadakseen potilaansa Kelan tukeman terapiakuntoutuksen piiriin. Ja päättäjät anna tarpeeksi määrärahoja terapiahoitoihin. Terapiansa läpikäyneet tulevat yhteiskunnalle taatusti halvemmaksi kuin aina uudestaan ja uudestaan sairaalahoitoon joutuvat potilaat. Puhumattakaan siitä että psykiatrisessa sairaalahoidossa olevien hoitosuunnitelmaan kuuluisivat liikunta, fysikaaliset hoidot ja keskustelut heti kun potilas on siinä kunnossa että pystyy moiseen. Edellämainittujen hoitomuotojen pitäisi olla yhtä itsestäänselviä kuin lääkkeiden jako. Sairaalan hiustenleikkuupäivinä parturille on kova tunku. Kuontaloa lyhennettäessä potilas saa tuntea toisen ihmisen kosketuksen. Ja kosketus tuo kokemuksen inhimillisestä välittämisestä: minusta pidetään huolta. Sen lisäksi parturi juttelee mukavia ja kyselee kuulumisia. Potilas puhuu ja tulee kuulluksi. Parturi-kampaajien psykologisia taitoja mitenkään väheksymättä on sääli jos psyykkisesti sairaiden tai rasittuneiden potilaiden terapiakäynnit jäävät hiustenleikkuun pituisiksi. Nina Honkanen, kirjailija ja toimittaja. |