| TEEPUSSIT SILMÄN ALLA |
 Teepussit silmän alla. Aivan kuten kynttilöitäkin voi surutta poltella toisesta päästä ympäri vuoden myös teen vettä voi pössäytellä tulelle kaikkiin säihin ja valojen määriin. Ei ollut paljon 1970-luvun alun pakkohopeatee-elämyksistä aikaakaan, kun jo näin valveunta Aasian matkani jälkeen teeseremoniaharrastuksesta. Spartalaiseen kilvoitteluun viehtyneenä vegaanina tanssitautisena teemeditaation tarjoama askeesi olisi ollut se ”joogani,” jossa tyhjentyä täyttyäkseni. Vaan ei löytynyt nuorelle kollille moista vastakaikua näillä leveysasteikoilla. Sen sijaan katettuna oli jalkarättikokoa olleita räntäkimpaloita, jotka tiputtuaan pilvestä lensivät Moskovan junan reittiä tehdäkseen laskun Neuvostoliiton pyhimpään. Kuulen melkein vieläkin niiden pyydelleen anteeksi tarpeetonta välilaskua osuessaan hyvin päivettyneelle naamalleni. Niihin aikoihin ajoittui myös kerta, jolloin koin kulttuurishokin ensikosketuksen. Parin kuukauden Thaimaan reissu oli juuri takana, kun pysähdyin seisomaan talven sohjossa tarkastelemaan Mannerheimintietä ja paikallista menoa. Olin keskellä mököttäviä ja kiukkuisia hautajaisia, jossa kulkueet tallasivat omilla urillaan. Arkkua ei vaan näkynyt missään. Perskele, kukaan ei niin vahingossakaan hymyillyt saati että silmissä olisi ollut iloja ja paloja. Kotiin paluun viimeisin shokki oli taas jokin aika sitten, kun extremematkani Egyptin Alexandriaan oli takana. Silloin hetimiten fasinoiduin puolitosissani perustavani itämaisen teesalongin Hesaseen. Oli taas kerran yksi ja ainut lauantai ja tunsin tutun matkasyyhyn kutinan. Menin lentolaivamatkustuspytinkiin ja ostin poletit. Seuraavana päivänä sunnuntaikirkon aikaan olin pensaa täynnä olevassa jumbopeltilinnussa Amsterdamin kautta Kairoon. Keskiyöllä pärähdin terminaalista ulos lämpimään ja sottaseen kaaokseen. Hyppäsin siisteimpään ladataxiin. Posotimme kessut poskessa 270 kilometriä villiä kyytiä kohti Alexandriaa. Valaistut minareetit toimivat visuaalisina majakkoina ja viestivät, että nyt ei Kiveä oltu kärräämässä Keravan suuntaan. En ollut tupakkimiehhiä niin kuin nyttemmin täällä meilläpäin ei niitä nykyään ole enää kukaan muukaan. Biili kulki kurkkusuorana sataaneljääkymppiä klasissa nelikaistaista motskaritietä kuin kiimainen rantakäärme juhannusjärvessä. Onneksi olen raapinut paperossille testamentin kissojeni varalle. Perillä aamun pimeydessä aloin olla melko lailla petikunnossa. Kumianturat kärrytteli respasta respaan kuin Kaurismäen haikeissa kuvissa. Full Full. Kun hopulla tekee lähtöä, ei hotellia kerkiä sitten millään itelleen buukata. Sillon oli jo tuskassa aika loota hikeä. Sain avaimen ja sille numeron. Aamiaisella englantilaisten vallan ikeessä ollut ikivanha kultturikaupunki alkoi palkita äkkipikaista päähänpistoani. Jo ehtoolla istuin ”caféssa” vesipiippunen suussa. Olin taas yhdessä taivaassani ilman mitään hallusinoivia puruja. Illansuun viidestä yhdeksään lähes koko kylän väki (noin. 8-9 miljoonaa) oli bromedeeraamassa kaduilla. Burkhat, mersut, aasit, polliisirankkurit ja puhetta täynnä keskenään, käsikkäin kävelevät gasellimaiset miehet. Tee sen sijaan oli sitä samaa, jota lapsuuskesinä laivakorppujen kanssa nieleskelin iltateenä lastenkodin ison askeetin ”pappilan” kuripöydän äärellä. Taas muistin yhden vihlaisun, jolle voi jo hymyillä etäältä kuin kuolleen henki pilveltä. Mutta ne vesipiiput. Sain valita mieleiseni aromin vaniljasta aina eri kukkaistuoksuihin. Synesteettinen kokemus oli kuin Marcel Proustin tarinasta Kadonnutta aikaa etsimässä. Köyhyydestä viisveisaten ihmiset vaelsivat joutilaan laiskan rytmikkäästi täyttäen kadut varustautuneena myönteisellä itsetunnolla. Rentous, peittelemätön hymyilemisen pakottomuus ja silmien tuikkiminen sai keuhkoni vetämään sekapölyistä ilmaa isommalla otteella kuin aikoihin. Ma hengitin ja elin. Yksikään ukko ei seilannut kännissä persvako vihellellen. Välillä piti silti sukeltaa kernimuovihuonekkaluilla verhoiltuun ravintola Eliteen tuutinkille kuuntelemaan Abbaa kuin taannoin kieltolain aikaan meillä salakapakkiin. Töölön tylyä Eliteä ei ollut silmän kyynelellistäkään ikävä. Lännen tarpeettomasta ihailusta heille oli jäänyt onneksi vain harvoja pinttymiä kuten tuo kompakti Lontoon nuotiotee Lipton. Moskejoissa lepuuttaessani kävelytassujani vanhojen raffinoitujen ja aristokraateilta näyttävien herrojen seurassa silmäni vaelsivat linnuissa, jotka huoletta lentelivät jättiläiskupolien sisäholveissa. Pohdiskelin siellä ankarasti, jotta onkohan Krunikassa jo paksulti lunta katoilla ja tulikohan tee tänne aasien salatuissa lokeroissa kun mongolit ja arabit aikoinaan vaihtoivat nelijalkaisia kulkuneuvoja keskenään jossain siellä silkkitiellä. Taksit olivat monta kertaa päivässä kärräämässä ruumistani tämän jättiläiskaupungin kymmeniä kilometrejä pitkiä rantateitä. Sain usein iloisesti amerikkalaisleiman ilman mitään ikävää. Tuliaisiksi ostin ystävilleni Dunhall ja Mallburo merkkisiä miesten sukkia. Naisille eroottisia ”yömekkoja”, joiden rinnalla Helsingin tarjonta tuoksahtaa Jallulle. Ehkä kannattaisi räätälöidä eheytymismatkoja Alexandriaan hepuille jotka potevat muslimikammoa. Halaus, kättely, hymy! Tämän ystävällisyyskurssin jälkeen voisi olla shokki vuorostaan heillekin palata takasin ”sohjostadiin”. Mikä meidän vaikenemiskulttuurista puuttuu, niin sen voisi korvata räntää odotellessa korvata vaikka hyvällä oolong teellä. Sukkahikipussiteet, tervemenoa saunan taakse. Eikä tartte tulla takas. Taidampa vetästä kummisaapikkaat kinttuihin ja klampsia arkitaivaaseen Hakaniemen halliin teekauppiaani luo kysymään, onko Taiwanista tullut mitään fasinoivaa ja salaperäistä ihan uutta oolongia. Hänkin on uskossa. Teehen. Teetä ja sympatiaa vaikka kirkon rotille. 14. 10. 2007 Harri Kivi, kissojenhoitaja. |