| HYVÄT PAHAT JA KAHELIT HOMMAT |
 HARRI KIVI Hyvät pahat ja kahelit hommat Mielenterveyden keskusliitto kutsui minut taannoin Finlandia-talolle seminaariin, jonka nimi viittaa Stadin Sörkkaan: ”Uusi elämä muurien tuolla puolen”. Luennoitsijoiksi oli kutsuttu Italian hulluuden asiantuntijoiden ja uudistajien kärkeä. Italian psykiatrinen reformi on säteillyt myös suomalaiseen kallonhoidon uudelleen arviointiin jo jonkin aikaa. Mielisairaaloiden todellisuus synnytti siellä laitosvastaisen psykiatrisen liikkeen jo runsaat 30 vuotta sitten. Ja sillä tiellä ja jyvällä ollaan jotenkuten mekin täällä härmässä. Onko Suomessa todellista avohoitoa? Rakas pikkuveljeni sairastaa papereissa skitsofreniaa ja käy arkisin pussittamassa tukityökeskuksessa milloin nauloja milloin papiljotteja. Hän tekee äärimmäisen monotonista ja turhauttavaa työtä korvauksella, joka ei ole palkkaa nähnytkään. Muuten hänellä elo surraa ihan leppoisasti ja hymykuopat ovat päivittäisessä hyötykäytössä tukikodissa asuen. Konflikti on voimavara. Tuonkin lauseen kuulin seminaarissa ja virkistyin. Tarvitaan asenteiden korjausleikkaus. Sairastuneiden omien voimavarojen hyödyntäminen toipumisessa ja kuntoutumisessa on kynnyskysymys. Väylä mielekkääseen työelämään on olemassa: sosiaaliset osuuskunnat. Tarvitaan kansalaisuuden vahvistamista jossa työkaluina ovat toiminnallisuus ja uusyhteisöllisyys. Uusi urheilutermi on syntynyt, nimittäin mielenterveyssuunnistus. Lukitusten, medikalisaation ja muurien sijaan voitaisi rakentaa toisista ihmisistä kivijalkoja joiden varaan elämää voidaan suunnitella. Pussitetun työn määrän sijaan voitaisi satsata duunin mielekkyyteen, jossa myös haaveilla olisi vankka sija. Tarvitaan aivan erilaatuista tuottavuuden tavoittelua. Työ, jossa itseilmaisu ja mahdollisuus hyödyntää taiteellista ja luovaa tahtotilaa on viimeisen päälle hittiä ja poppia just nyt. Suomessa avohoito on aika passiivista ja neukkumeiningillä ylhäältä alas ohjattua. Ylläpitävän toiminnan sijaan pitäisi satsata tavoitteelliseen hommailuun vakuumisäilömisen sijaan. Huonossa jamassa olevaa hyvinvointiyhteiskuntaa ei tarvitsisi koukuttaa kalansyötiksi kilpailuyhteiskunnan onkeen, päinvastoin. Sosiaalisen yritystoiminnan vastaus? Pointti ei ole se että on jossain palkkatyössä vaan että mielenterveyskuntoutuja on sopimuksellisuuden piirissä. Se vaan on niin terapeuttista, että ihminen kokee kuuluvansa yhteisöön. Mielekäs työ olkoon meidän kaikkien pyrkimys jossa olemme itse asettamassa sisällöllisiä tavoitteita. Kuka ei haaveilisi koulutuksesta, työpaikasta, toimeentulosta ja vaikka omasta perheestä. Kuntoutumisen pääosanesittäjä on mielekäs työ josta ei makseta alamittaista pilkkapalkkaa. Seminaarissa kuulin mm. saapasmaassa psykoosia sairastavasta henkilöstä, joka työskentelee vallan menestyksellisesti viiden tähden luksushotellissa. Homma futaa tosta noin vaan kunhan työnantajan asenne on kohdallaan. Hänet oli palkattu sosiaalisen vuokratyövoimaa välittävän osuuskunnan kautta. Siellä on vähintään 30 % sosiaalisen osuuskunnan työntekijöistä kuuluttava vajaakuntoisten tai pitkäaikaistyöttömien ryhmään. Nuo puulaakit eivät vuokraa työntekijää päiväksi paskahommiin vaan keskimäärin vuodeksi kunnon meininkiin jossa yhteinen pääoma karttuu. Italiassa lähes jokaisella kuntoutujalla on työpaikka. Lähes kaikista kulmista motattu Italia on kuitenkin pioneeri sosiaalisessa yritystoiminnassa. Työ luo terveyttä ja oikeutta onnellisempaan mielisairauteen. Tästä seuraa integroituminen yhteiskuntaan. Hullujen SAK:n eli MTKL:n tuoreen tutkimuksen mukaan yli 77 % mielenterveyskuntoutujista on halukkaita työntekoon saman tien. Ja kaiken kukkuraksi mielenterveysorganisaatioilla on vielä suuri halu tukea sosiaalista yritystoimintaa. Intoa siis olisi alan organisaatioissa ja kuntoutujissa. Helsinki kyykyttää ja köröttelee jälkijunassa Meillä julkisen tahon passiivisuus on selkeästi nähtävissä. Täällä rehottaa kamreeritalous, herran pelko, ennakkoluulot, kilpailulainsäädäntö, rohkeuden puute ja ties mikä käsijarru. Seurauksena on syrjäytyminen ja köyhyys tässä yksinäisten ihmisten maassa. Matka naapuriapuun on tolkuttoman pitkä. Tarvitaan tahtotilalla varustautuneita jäänmurtajia jotka osaavat verkostoitua ja sitten ei muuta kun pokkana hommiin. Resurssien puute ei ole päällimmäinen este sosiaalisten osuuskuntien toimintaan. Peräänkuulutan avaraa ja laajaa katseensuuntausta. Nyt tarvitaan tolkullinen laki sosiaalisista osuuskunnista. Me kaikki voimme tehdä mielenterveystyötä nyt. Sydämellä ja järjellä. Harri Kivi. 26. 5. 2008 Kirjoittaja on kuvataiteilija ja kulttuurituottaja. Hän tekee mielenterveystyötä mm. toimimalla ja kuratoimalla Helsingin Hyvän mielen Galleriassa. Tämä kolumni on julkaistu myös VOIMA -lehden 6/2008 numerossa. |